Lokaalista uhkasta kasvoi globaali, jolle kuningas ja kerjäläinen ovat yhdenvertaisia

Steven Spielbergin mestarielokuva Tappajahai vuodelta 1975 on moraalinen tarina ahneudesta: nuori poika kuolee hain hyökkäyksessä, koska pienen rantakaupungin pormestari ei suostu sulkemaan rantoja Yhdysvaltain kansallispäivän viikonloppuna. Teko merkitsisi paikallisen bisneksen rahahanojen kiinni pistämistä - vaikka syynä on rannikolla ihmisiä väijyvä hai.
Elokuva oli aikanaan moraalinen kritiikki kapitalismin vaaroista. Se oli
vertauskuva epävarmuuden, riskien ja talouden yhteensovittamisesta ja
siitä, millä on viime kädessä merkitystä, ihmisellä vai taloudella. Hai
seikkaili tuolloin elokuvassa, mutta nyt tuntuu, että se on hypännyt
valkokankaalta todellisuuteen: hain on korvannut koronavirus, joka
aiheuttaa pelkoa, epävarmuutta ja paniikkia pikkupaikkakunnan sijaan
maailmanlaajuisesti.
Tuottaako riski epävarmuutta vai epävarmuus riskejä?
Nykyihminen on tottunut siihen, että asiat joita hän tekee, ovat omassa
kontrollissa tai ainakin kohtuullisen hyvin ennakoitavissa. Kontrolli
luo hallinnan ja turvallisuuden tunteen, kuten tekevät myös rutiinit,
toistuvat arkiset askareet. Tunnettu yhteiskuntatieteilijä Anthony
Giddens toteaakin rutiinien olevan sosiaalisen elämän edellytys, jotka
häiriötilan sattuessa johtavat yhteiskunnan muutokseen. Sen sijaan, että
muuttaisi omaa käyttäytymistään, elämää on helpompi jatkaa hieman
valheellisenkin turvallisuuden tunteen siivittämänä uskoen lujasti
teknologian ja tieteen voimaan vakavien ongelmien selättäjänä.
Koronaviruksen myötä nämä tunteet ovat murentuneet ja korvautuneet
epävarmuuden tunteella, eikä teknologiasta ole tässä hetkessä epidemian
taltuttajaksi.
Riskiteoreetikko Ulrich Beckin mukaan riskit ovat yhteinen ongelma. Ne ovat luonteeltaan usein globaaleja, kansallisia tai alueellisia, riippuvuussuhteessa ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevia. Nyky-yhteiskunnalle tunnusomaista on erityisesti globaalien riskien kasvu, paikallisen riskin realisoitumisesta seuraavan ongelman nopea leviäminen: vielä 10 vuotta sitten esimerkiksi koronaviruksen etenemistahti olisi ollut hitaampi, sillä ihmisten keskinäinen vuorovaikutus kansallisella tasolla oli vähäisempi. Voimakas riippuvuussuhde merkitsee nopeaa vuorovaikutusta, niin hyvässä kuin pahassa. Koronaepidemia -kuten myös ilmastonmuutos- osoittavat, että emme voi poimia rusinoita pullasta, toisin sanoen tehdä vain meitä itseämme hyödyttäviä valintoja, vaan kaikilla valinnoillamme on seuraamukset. Riskien realisoitumisen mahdollisuus seuraa aina valintojamme, tämä on käynyt hyvin selväksi koronaepidemiassa.
Emme pääse pakoon globaaleja riskejä, sillä ne ovat keskeinen postmodernin maailman piirre. Ne kytkevät sosiaalisen, taloudellisen ja teknologisen muutoksen epävarmuuden kasvuun, mikä kääntyy huoleksi näyttäytyen esimerkiksi vuoristoratamaisina osakekursseina. Koronapandemia on tuonut kaukaiset riskit käden ulottuville, kirjaimellisesti. Kyse ei ole tv-ruudussa näkyvästä muita - kaukaisia - ihmisiä piinavasta tautiepidemiasta, vaan välittömästä uhkasta hyvinvoinnillemme.
Riskiyhteiskunta ei tunne käsitettä 'muut' sosiaalisena kategoriana
Riskin luonteeseen kuuluu subjektiivisuus, sillä riski on osa
jokapäiväistä elämää. Ihmisillä on pääsääntöisesti tieto riskeistä
riskeinä, potentiaalisina tulemina, mutta samalla kokemus riskistä on
yksilöllinen. Koronaepidemian hallinta pakottaa jokaisen meistä
punnitsemaan toimintaamme uudesta näkökulmasta: se miten on tottunut
arjessa toimimaan ei olekaan enää itsestäänselvyys, kaupassakäynti voi
olla vakava uhka itselle tai muille. Korkean seuraamuksen riskit, kuten
koronapandemia, liittyvät globalisaatioprosessiin ja niiden ajatellaan
olevan yksilöiden kontrollin ulottumattomissa samanaikaisesti, kun ne
uhkaavat miljoonien ihmisten elämää ja ihmiskuntaa kokonaisuudessaan.
Koronapandemian leviämisen ehkäisyssä yksilöillä on kuitenkin erityisen
suuri vaikutusmahdollisuus ja myös velvollisuus. Ilmastonmuutosten
vastaisia toimia kritisoivat tahot perustelevat kantojaan nimenomaan
yksilön vaikutusmahdollisuuksien tehottomuudella, koronan vastaiset
toimet liittyvät puolestaan yksilön ja yhteiskunnan välittömään
yhteiseen toimijuuteen.
Koronapandemia osoittaa modernisaatioprosessin tuottavan riskejä, jotka
leikkaavat olemassa olevan sosiaalisen järjestyksen rajojen läpi ja
hävittävät yksilöiden, ryhmien ja maiden väliset erot. Ulrich Beckin
sanoin "hunger is hierarchic, smog is democratic", koronavirus ei
kumarra yhteiskunnallisille luokille tai kansallisvaltioiden rajoille.
Nyt jos milloin tarvitaan luottamusta tuntemattomiin muihin
Riskin toteutuminen merkitsee toisin sanoen luottamuksen järkkymistä.
Luottamuksen puutetta kriisinaikana paitsi etäisiin ja tuntemattomiin
muihin, myös läheisiin ja heidän toimintatapoihinsa. Koronaepidemian
keskeiset pelinappulat ovatkin luottamus ja epäluottamus. Moni meistä
kysyy nyt, voinko luottaa siihen, että kaupassa käyvät ihmiset ovat
terveitä? Yskiikö kassajonossa edessäni oleva henkilö kevätallergiaansa
vai levittääkö hän tappavaa virusta?
Sosiaalinen ja kollektiivinen luottamus voisi auttaa kriisiaikana sopeutumaan niihin toimiin, joita hallitus on nyt määrännyt ja joihin meidän tulisi mukauttaa omaa käyttäytymistämme. Toisin kuin Yhdysvaltain edellinen presidentti Donald Trump, joka koronaepidemiassa toimi kuin Tappajahain pikkukaupungin pormestari uhraamalla talouden alttarille ihmisten terveyden, Suomen hallitus asettaa etusijalle kansalaisensa ja heidän hyvinvointinsa.